Nykyisessä kriisitilanteessa on elintärkeää, että kansalaiset pitävät viestintää luotettavana. Samalla testataan alan ammattietiikkaa.
SUOMESSA on koronavirusepidemian kiihtyessä otettu käyttöön joitain valmiuslain pykäliä Sanna Marinin (sd) hallituksen esityksen mukaisesti.
Paljon keskustelua on herättänyt valmiuslain pykälän 106 aktivoitu momentti, jonka mukaan ”väestön tiedonsaannin turvaamiseksi ja viranomaisten viestinnän yhteensovittamiseksi poikkeusoloissa valtionhallinnon viestinnän välitön johto kuuluu valtioneuvoston kanslialle”.
Oikeuskanslerinvirasto on kertonut tutkivansa, rajoittavatko valmiuslaista aiheutuneet epäselvyydet kansalaisten tiedonsaantia. Päätoimittajien yhdistys on kantanut huolta siitä, että tiedonsaanti valmistelussa olevista asioista vaikeutuu. Journalistit ovat laajemminkin pohtineet, heikentääkö valtionhallinnon viestinnän keskittäminen sananvapautta.
NYKYISEN kaltaisessa kriisitilanteessa on elintärkeää, että kansalaiset pitävät viestintää luotettavana. Valtionhallinnon viestinnän keskittäminen edistää tätä tavoitetta, ja viestinnän ammattilaisten silmin viestinnän johdon keskittäminen on nykyisen pandemian kaltaisissa poikkeusoloissa jopa välttämätöntä.
Viestinnässä ja sen johtamisessa tarvitaan selkeää työnjakoa. Tämä tarve korostuu Suomessa, kun lakisääteisen toimivallan käyttäjiä on paljon. Nykyisen koronavirusepidemian aikana eri viranomaiset ovat esittäneet samasta asiasta toisistaan poikkeavia kantoja, tuoreena esimerkkinä epäselvyydet kuntosalien toiminnan rajoittamisesta. Joissain tapauksissa – kuten Helsinki-Vantaan lentokentän koronavirustestausta koskevissa kysymyksissä – muun muassa viestintää koskevat vastuukysymykset ovat pudonneet eri organisaatioiden väliin. Aina ei ole ollut selvää, mille viranomaiselle tai kenelle ministereistä asia ja siitä tiedottaminen ensisijaisesti kuuluu, ja pandemian aikaista viestintää on ylipäätään moitittu sekavaksi.
Keskittämällä viestintää ja sen johtamista pyritään antamaan kansalaisille oikeaa ja olennaista tietoa, joka on muotoiluiltaan ymmärrettävää, yhdenmukaista ja johdonmukaista. Valtionhallinnon työnjaon selkeyttäminen luo yhtenäisempää tilannekuvaa ja helpottaa myös median toimintaa.
Poikkeusoloissakin on vaalittava avoimuutta ja vuorovaikutusta. Tähän velvoittavat jo julkisuuslaki ja valtioneuvoston viestintäsuositus. Erityisesti valmisteluvaiheessa olevista asioista tiedottamisessa on ollut toivomisen varaa.
VIESTINNÄN etiikan kannalta on syytä pohtia laajemminkin, millaista poikkeusajan keskitetyn viestinnän pitäisi nykyaikana olla. Luodaanko nyt sovellettavilla käytännöillä ennakkotapauksia, jotka eivät sovi mahdollisiin toisenlaisiin poikkeusoloihin tulevaisuudessa? Kun valtionhallinnossa viimeksi keskitettiin viestintää, elettiin sodan – propagandan ja sensuurin – aikaa. Nykyisin hallinto ei voi poikkeusoloissakaan kontrolloida tietoa vastaavalla tavalla.
Toisaalta myös viestinnän ammattilaiset muodostavat aiempaa selvemmin oman ammattikuntansa, joka hakee selkänojaa alan eettisistä periaatteista samalla tavalla kuin lääkärit ja tuomarit omista eettisistä ohjeistaan.
KRIISIOLOISSA viestintää yleensäkin keskitetään, mutta tämän pandemian aikana hallitukset eri maissa ovat valinneet erilaisia viestintästrategioita. Uudessa-Seelannissa hallitus pyrkii pelottelun sijaan valamaan uskoa yhteisön voimaan. Britanniassa tyyli on tylympi ja suoraviivaisempi.
Suomessa valtioneuvoston viestinnässä on pyritty viime vuosina vähentämään byrokratiaa ja lisäämään strategista ajattelua. Keväällä 2020 käynnistettiin valtioneuvoston kanslian koordinoima Suomi toimii -kampanja, jolla pyritään vahvistamaan henkistä kriisinkestävyyttä myös viestinnällisesti. Sosiaalisen median käytössäkin Suomen valtio on ollut etujoukoissa.
Kriisit paljastavat ja opettavat uutta. Tämänkin pandemian aikana poikkeusoloissa testataan viestinnän periaatteiden ja ammattietiikan kestävyyttä.
Päivi Sihvola ja Salli Hakala
Sihvola on Viestinnän eettisen neuvottelukunnan (VEN) puheenjohtaja. Hakala on viestinnän yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja VEN:n jäsen.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 24.3.2021.
